Winter Wonderland -Britain!

Juuh, en ole kirjoittanut. Monta syytä, jotka ne tietää kenen kuuluukin. Aina ei jaksa, eikä edes silloinkaan kun tarttis. Hengissä ollaan kumminkin, ja vielä ehtii sepustella vaikka kotimaanlentoa jo kuulutellaan.

Oudoin kokemus Englannissa lienee joulunaika kaikkine jouluhulinoineen. Ja ikään kun ei niissä olisi ollut tarpeeksi, täällä satoi myös ihan oikeaa lunta, mikä pisti tietysti koko maan vielä enemmän sekaisin. Ei ollut tekolumelle ostajia, vaikka sitä Lontoon Hyde Parkin joulumarkkinoilla kaupiteltiinkin.


Vietettiin kämppisten kanssa pikkujouluja ennen kuin kukin lähti liukastelemaan kohti sukulaisjoulua. Meillä oli kuusi ja kaikki, ja jokainen sai kahdelta muulta "Secret Santa" -paketin, eli salaa ostetun pikkuyllärin. Tytöt valmistivat perinteisen englantilaisen aterian: kanaa, juureksia, parsaa, papuja ja kastiketta. Hyvää oli, varsinkin kun nousin aterioimaan suoraan sängystä. :D



Ennen ateriaa paukuteltiin perinteisiä joulupaukkuja (crackers), joista kukin löysi jonkun pienen yllätyksen, juhlahatun, sekä jouluaiheisen vitsin.

Kuusi oli nurkassa ja yhtä hienona kuin Harroldsin jouluosastolla ikään..



Lensin kotiin jouluksi, 22.12. Niina ja Samson kävivät viihdyttämässä mua viimeisen viikon, jolloin oli vihdoin aikaa tutustua Guildfordin nähtävyyksiinkin. Käytiin mm. linnalla (tai no, tornihan se enää on) ja museossa.



Museossa oli mennyt vain vähän pieleen ton joulukuusen kanssa. Mikä ei kuulu joukkoon? (MÄNTY!!!)


Keskustassa oli mukavan jouluinen meininki, vaikka lumi aina välillä sulikin ihan kokonaan pois. Tässä kaupitellaan näiden glögivastinetta (mulled vine) ja paahdettuja kastanjoita.


Manor Parkin ankkalampikin jäätyi ja ystäväni Ankka Vankka joutui läpsyttelemään jään päällä kun tuli hakemaan multa leipää...


Kotimatka alkoi hitaasti lennon ollessa aina vaan myöhemmässä ja myöhemmässä. Onneksi oli seuraa eli joku jonka takkiin kuolata kun simahdin odotushallin penkille inforuudun edelleen vaatiessa "please wait"...

Päivän Plakaatti

Tämä löytyi Lontoon Canada Water metroasemalta, jossa ei ole opasteita ei niin yhtään mihinkään. Eli ihmekös jos hermot menee. Ja kun hermot menee, ei saa kiukutella aseman työntekijöille.

Oli siellä informaatiotaulukin:

It´s finally here Vol. 2

Perjantai aamulla heräsin kamalaan yskään. Olin silti tyhmä ja lähdin koko päiväksi Lontooseen hengailemaan. Lauantaina alkoi kurkkukipu, nenä meni tukkoon ja sain vilunväristyksiä. Olin silti todella tyhmä ja lähdin koko päiväksi hengailemaan Guildfordiin, tapaamaan Sonjaa ja Ottoa. Lauantai illalla nousi sitten kuume, asteen tunnissa. Pysähtyi onneksi 39 asteeseen toistaiseksi.

Sain lauantaina setään kahmittua kasapäin mehua ja lääkkeitä kaupasta, koska tänään en ole liikkunut sängystä mihinkään. Kylppärin ovi tuntuu olevan liian kaukana, ja meinaan pyörtyä aina kun nousen ylös. Pah. Ei edes keskeneräinen neuletyö pysy kädessä.

Huomenna pitäis saada Tamifluta kun apteekit on taas auki. Kämppis lupasi hakea. Sikainfuenssadiagnoosin sain brittien ah niin kätevän online sikisohjelman kautta. Sinne syötetään oireet, ikä jne. ja jos ne katsoo että tarvitset lääkkeen, saat henk. koht. tunnistenumeron, jota vastaan voi lääkkeen hakea.

Tämmöstä tänne, röh!

My Life in the Area 53

Oma maa mansikka ja muu maa mustikka, niinhän se oli. Mustikassakin on kumminkin jotenkuten selvittävä, ja mun kiintopisteeni täällä Guildfordissa on oikeustieteellisen laitosrakennuksen lisäksi kotikolon virkaa toimittava "RR53" eli Ronald Ross Roadin asunto nro 53.

Kämpässä on kuusi huonetta ja yhteinen keittiö/olohuoneen tapainen. Kaikilla on keittiössä kaksi omaa kaappia, jotka löytyvät joka päivä uudestaan oman huoneen numeron perusteella. Keskiviikkoisin käy kiukkuinen siivoojatäti, joka imuroi käytävät ja siivoaa keittiön. Alakerrassa on kallis itsepalvelupesula. Telkkarista näkyy kaiken maailman kanavat, mutta se on sijoitettu niin pähköön paikkaan että sitä pystyy oikeastaan katsomaan vain yksi ihminen kerrallaan. Ja yleensä se olen mä, koska muut ovat raahanneet omat telkkarit mukanaan. Porhot.



Koska suurin osa kämppää lähtee joulun viettoon jo aikaisin viikolla 11, niin ollaan laitettu jo joulukoristeet paikoilleen. Ihme kyllä siivooja ei ole korjannut niitä pois, se on aika touhukas täti välillä. Mä ja Manny ollaan kyllä humalapäissämme viskottu kaikki enkelikoristeet ikkunasta ulos. Tytöt ei ole vielä huomanneet niiden puuttumista, mikä on ihan hyvä, koska mä en ole vielä keksinyt mitään hyvää selitystä. "Ne halus lentää ja olla vapaita" ?

Tästä sainkin oivan aasinsillan siihen mistä mun oikeasti piti kertoa, nimittäin taantumuksesta. Enkä mä tarkoita nyt maailman taloustilannetta, vaan lähinnä omaani. Kun asuu kuukausia kämpässä jossa "perheenjäsenten" keski-ikä on 21, alkaa itsekin käyttäytyä kuin parikymppisenä. Mä tiedän että joku teistä nyt hihittää siellä että ethän sä nyt ihan aikuismaisesti käyttäytyvä ole muutenkaan. Mutta mutta, tä on mun henkilökohtainen armeijaelämys jossa (melkeen)aikuisista tehdään jälleen lapsia. Tai ainakin ihan teinejä. Eikä pelkästään siksi, että täällä käy joku siivoamassa keittiön, vaan ihan muutenkin.

Pientä lohtua (?) tuo se, että olen virallisesti asunnon 53 Äiti. Sain liikanimeni jo ensimmäisen viikon jälkeen, kun aloin komentaa poikia riehumisen yllyttyä sietämättömäksi. Teen myös aika usein muffinseja kaikille ja mun lääkekaapista löytyy rohtoa vaikka mihin. Myös muutamia itkukohtauksia olen joutunut tyynnyttelemään...



Opiskelusta täällä ajattelin kirjottaa myöhemmin ihan erikseen. Tässä kohtaa mainittakoon, että opiskelu on rankempaa kun Suomessa, koska kaikki on "pakollista". Vastapainoksi on tietysti "pakko" käydä aika usein pubissa. Onneksi pubista saa ruokaa ja limsaakin, eli kyse ei aina välttis ole ihan riekkumisesta, vaikkakin näin on usein käynyt. Pubit on niinkun brittien olohuoneita, joihin väki kokoontuu työ- tai koulupäivän jälkeen tapaamaan ystäviä. Siideriä tulee kuitenkin lipiteltyä, varsinkin kun kaikki hyvät merkit on hanassa ja puoli-ilmaisia Suomen hintoihin verrattuna. Onneksi on joululoma, äidin pumppu ei ehkä kestä tätä menoa kovin pitkään. :D

Yksi asuntola-asumisen uusi tuttavuus mulle on erilaiset käytännön pilat. Kyllähän Ville kotona näitä joskus harrastaa, mutta täällä on homma lähtenyt aivan lapasesta. Olin pari ekaa viikkoa jossain vieraanvaraisuuskaranteenissa, ehkä siksi että olen tyttö tai siksi että olen vanhus, mutta nykyisin saan itsekin oman osani pilailusta. Viimeksi sunnuntaina kun tulin myöhään illalla leffasta, yritin hiipiä hiljaa huoneeseeni vaan huomatakseni että mun ovelle oli kasattu pyykkiteline täynnä kiliseviä henkareita ja sen päälle pölynimurimme Henry. Koita siinä sitten olla hiljaa..


Pilailun kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu se, ettei kenenkään henk. koht. tavaroita sotketa tai muuten tuhota. Yleensä ovelta löytyy jokin yllätys kun tulee kotiin. Kathy on ollut 4 päivää poissa, ja osoittaaksemme syvää kiintymystä ja ikävän määrää me paketoitiin pussillinen vihreäksi muuttuneita perunoita kauniiseen lahjapakettiin sille. Idea oli mun, ja olen siitä hyvin ylpeä. (joko ymmärrätte mitä mä tarkoitan tällä taantumuksella...?). Vodkapullo on Mannyn ja se on ovella, koska Kas oli aikaisemmin käyttänyt kaiken vodkan ja korvannut sen vedellä. Manny laittoi pullon tähän jotta "Kas tietää että hän tietää". (Toisten vodkan korvaaminen vedellä on sääntöjen vastaista, Toim. huom.).


Tein jo heti asuntoon saavuttuani periaatepäätöksen, etten siivoa muiden sotkuja. Vaikeaa on ollut, koska en tykkää sotkusta. Joskus heikkona hetkenä olen mennyt ja tiskannut kaikkien tiskit. Enimmäkseen täällä on kuitenkin aina sekaista ja kompensoin pitämällä oman huoneeni siistinä ja hyväntuoksuisena (PartyLite!). Pahin possuttelija on James, joka jättää kaikki roskat ja tiskit just siihen missä ne olikin. Ja muita suututtaa. Tämä erehdyttävästi hotellin käytävää esittävä kuva on eiliseltä, kun tytöt nostivat Jamesin likaiset tiskit sen oven eteen vähänniinkun vinkiksi. Kun James vihdoin raahautui ulos huoneestaan, se vaan hyppäsi tiskien yli. :D Ja joo, siellä ne on vieläkin...

Kaikesta pilailusta ja teinilapsieni agnstikohtauksista huolimatta elämä täällä sujuu ihan mainiosti. Kokkailemme vuoropäivinä ja aina joku tuo kaupasta jotain mitä ittellä ei ole. Murehdimme myös toistemme ongelmia ihan tasapuolisesti. Ja äidillä on aina muffinssiainekset valmiina. Joskus käy silti niin että ollaan kaikki väsyneitä ja nälkäisiä, mutta eikös niin käy joka perheessä. Älkää ilmoittako lastensuojeluviranomaisille...:D

When reality killed the video star

Tiesin että se päivä vielä suurella todennäköisyydellä koittaa, mutta kun kaksi vuotta ekan oman tietokoneen kanssa oli sujunut jo ihan hyvin, niin en ehkä enää ajatellut asiaa yhtä vakavasti. Kunnes: riks, raks ja poks, Annan kannettava sanoi sopimuksen irti.

Hitaitahan me ollaan molemmat oltu jo pitkän aikaa, mutta mun virussuojaus on täällä possuflunssan luvatussa maassa toiminut paljon paremmin. Ihan rauhassa mesettelin Samsonin kanssa kun yhtäkkiä ruutuun läjähtää hyvin informatiivinen kuva:

Onneksi elän täälläkin nörttien ympäröimänä ja pienen ravistelun jälkeen sain Jamesin irtautumaan Sims3:sta ja katsomaan mun konetta. Ajettiin sata ja yksi virusohjelmaa ja vakoiluohjelmaetsintä läpi ja yritettiin palauttaa kone pari viikkoa taaksepäin (mun mielestä olis aika mahtista jos niin vois tehdä ihmisillekin, varsinkin edellisenä iltana ennen tenttiä). Poistettiin noin kymmenen virusta ja/tai vakoilijaa, mutta hitauteen se ei kyllä auttanut mitään. Kipaisin kauppaan hakemaan 250Gb:n ulkoisen kovalevyn (ja osaan sanoa sen englanniksikin!) ja aloin pelastaa koulutöitä ja valokuvia sille kaiken varalta.

Tällähetkellä tilanne on se, että kone toimii jotenkuten, mutta en voi käyttää Googlea, koska saman tien alkaa sinkoilla kummallisia pop up-laatikoita ja kone on täynnä saastaa taas. Käyn siis vaan sivuilla, joiden osoitteen muistan ulkoa. James opiskelee jotain tietotekniikka/mediajuttua, ja yrittää nyt hankkia mulle Windows 7:n ilmaiseksi koulun kautta. Ne saa jokainen opiskelija koodin, jolla ohjelman saa itselleen ja nyt me yritetään etsiä kaveria, joka ei tarvitse omaa koodiaan, koska James on omansa jo käyttänyt. Tietokoneen formatointi siis edessä heti kun on joku käyttöjärjestelmä, jonka saan laitettua sitten tilalle. Onneks tällä viikolla ei ole mitään ihan kriittisiä kouluhommia kirjoitettavana.

Alkaa arveluttamaan että olenko kirjoittanut mitään tietokonetermejä oikein tuohon. :D Varsinkin eilisen illan jälkeen, jolloin James kysyi että onko nyt varmasti kaikki tarvittava säilössä siellä ulkoisella kovalevyllä. No joo, mä tarkastan. On ainakin kaikista tärkeistä kansioista "shortcut", jotka olen vaan nopeasti kopioinut työpöydältä. :D :D

No, ei olis kyllä naurattanut jos oltais aloitettu formatointi ja lopuksi huomattu että olen säilönyt pelkkiä pikavalinta-logoja jemmaan. Auts.

Päivän Plakaatti

Ja minä kun luulin että jos summeri soi ja kutsuva punainen valo vilkkuu niin sillon ainakin mennään tuonne ja katotaan että mitäs täällä tapahtuu. :D

Halloween ja muita hassutuksia

Nyt on sitten sekin koettu, nimittäin brittiläinen Halloween! Valehtelivat mulle aluksi "ettei täällä vietetä halloweenia, se on enemmänkin amerikkalaisten juttu". Juupa joo. Joka paikka oli täynnä naamiaisasustetta ja kurpitsapataa jo hyvissä ajoin ennen kuun vaihdetta. Tesco muuttui hetkeksi täydelliseksi karkkihelvetiksi. Kaipa näidenkin lasten sitten joskus tarvii saada kulkea ovelta ovelle kerjäämässä karkkia..

Halloweenin valmistelu alkoi meidän kämpän osalta jo hyvissä ajoin. Mä ja James kannettiin kaupasta kotiin valtava kurpitsa, koska James fiksuna miehenä tiesi että ne loppuu vielä kaikista kaupoista ennen h-hetkeä. Ja niin ne loppuikin. Meidän kurpitsa oli siihen mennessä kuitenkin jo saanut uuden, iloisemman ilmeen.


Toinen James (kuvassa) oli sitä mieltä että iloinen kurpitsa on niin iloinen että se näyttää pelottavalta. Annettiin kurpitsalle nimeksi Jack, tietty.

Perjantaina oli opiskelijoiden Halloween-bileet kampuksella. Kukin pukeutui kuten parhaaksi näki, mä varustauduin ainoastaan epämukavilla vampyyrinhampailla, jotka saivat mut näyttämään vielä tavallista pöhkömmältä...

Kuvassa "Anna the Retarded Vampire", australialainen Jemma ja kuollut piraatti James.

Lauantaina koko muu Guildford vietti halloweenia, me mentiin elokuviin. Tarkoitus oli mennä suurella porukalla, mutta loppujen lopuksi popcornia mutusteli mun lisäksi vaan kämppikseni Manny. Muut tytöt jäivät matkan varrelle, koska eivät löytäneet elokuvateatterille. Tai no, eivät ne sen takia jääneet, vaan siksi että pysähdyttyään kysymään neuvoa jotkut pojat heittivät niitä kananmunilla. Kun kaikkien takit oli pilalla ja hiukset täynnä kananmunaa, tytöt soitti mulle että hauskaa leffaa, me mennään takaisin kotiin. Ei olis saanu nauraa, mut nauroin silti. :D Onneksi halloween on vaan kerran vuodessa. Kotimatkailla vilkuilin huolestuneena ympärilleni kananmunasateen pelossa.

HUU!

Tehtävä: etsi kuvasta pelottava naama